Ennen keikkaa vietin pari päivää vapaa-aikaa.
Välittömästi vietyäni tässä blogissa ja nyt myös Lontoon metrossa seikkailleen kustomoidun efektikiekon hotelliin, säntäsin Tate Moderniin. Mutta voi! Hekumointini neljännen kerroksen kahvilan parvekkeella nautitusta latteämpärillisestä oli ennenaikaista, sillä Gilbert & George -näyttelyn arkkitehtuuri oli julmasti poistanut parvekkeen käytöstä. Näyttelyarkkitehti: varo pimeitä kujia!
Gilbert ja George -näyttely eteni henkilökohtaisdramaturgisesti lähtöpisteestä "siis ketä nää Gilbert ja Grape oikeen on? Nevöhöörd." lämmittelyyn "Mikä näis nyt on niin ihmeellist?" ja siitä pisteeseen "Jooo-oo, onhan se musta-valko-punainen vaikuttava yhdistelmä, kieltämättä" salakavalasti tasolle "no ihan kiva konsepti oikeestaan" kohoten "siis ihanat värit!" -euforiaan (vaikka esitteessä sanottiinkin, että tässä teoksessa oli haettu mahdollisimman mautonta sävymaailmaa). Poistuin hyvillä mielin – kyllä nämä jätkät osaa estetisoida kakan, pissan ja sukupuolielimet aika tehokkaasti.
Samaan aikaan toisessa laidassa yksinkertaisuuden estetiikkaa oli James Turrellin näyttely Life in Light. Jotenkin vaan kun valkoiseen huoneen laitaan on laitettu kirkas valostriida kunnolla mietittynä, niin kyllä se elähdyttää todella huolellisesti – Turrell pääsikin ilman karsintoja Viralliselle sankarilistalleni. Fiilistelin muutaman esillä olleen valoteoksen äärellä tuntikaupalla, yhden ääreen simahdin kun odottelin sinisen vaihtumista oranssiksi. Lisäksi tarvitsin nopeasti kuvia itsestäni, joten heiluin vapautuneesti tyhjässä gallerian yläkerroksessa itselaukaisin hakaten, kunnes tajusin valvontakameroiden olemassaolon. Henkilökunta hymyili ymmärtäväisesti lähtiessäni.
Ihku vaaleanpunainen ovi Portobella Roadilla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti